Tänään tapahtui se, mitä olen odottanut jo viikkoja, ehkä jopa kuukausia. Enkä nyt tarkoita pelkästään oman blogin aloittamista, vaan jotain suurempaa. Erosin. Erosin suhteesta josta tuli mahdoton. Olen kuunnellut Daniel Powterin You had a bad dayn jo niin monta kertaa uudestaan ja uudestaan etten enää edes pysy laskuissa. En tiedä mitä sen luulen auttavan, en edes tiedä itkettääkö minua vai naurattaako enemmän? Ja vaikka itkettäisi, en itkisi. En alistuisi, en alistuisi itkemään yhden pojan takia joka lähti, lähti liian kauas.

Voisi kai sanoa että toivon mahdottomuuksia. Olen aina toivonut, ikinä antanut periksi ja tyytynyt huonompaan. Olen pilalle lellitty kakara, joka itkupotku-raivareiden jälkeen aina saanut haluamansa. Isi maksaa, isi hoitaa. Niin se on aina mennyt. Ikinä tarvinnut käydä kesätöissä, aina saanut haluamansa ja tottunut siihen. Aina tähän asti. Nyt asia ei muutu vaikka huutaisi itkisi ja tekisi mitä. Nyt isi ei tule ja hoida tätäkin asiaa kuntoon. Eikä ajassa palata taakse päin, ei nyt eikä koskaan. Nyt on tyydyttävä huonompaan.

Joka ikisessä teinityttöjen lehdessä, jossa on juttu erosta, sanotaan että pitäisi unohtaa, päästää irti. Miten unohdat osan elämääsi, miten päästät elämästäsi irti? On niin hassua, että kun sinulla on se mitä kaipaat. Et ajattele sitä, et arvosta, mutta kun sinulla ei ole sitä, kaipaat ja opit arvostamaan. Jos tarkemmin ajatellaan, ihmiset ovat tyhmiä ja kaikki samanlaisia. Kaikki voivat muuttua ulkoisesti, mutta sisältä, pintaa syvemmältä kaikki ovat aina samanlaisia. Mutta silti kun ajattelee tarkemmin, kukaan ei ole samanlainen. Kosketus ei tunnu samalta jossei se ole sen tietyn kosketus. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta tarviiko siinä ollakaan. Ketä tyhmä tarvitsee kaikkeen vastauksen? Fiksuimpia ovat oikeastaan ne, jotka eivät ajattele liikoja.

Tiedän ettei tämä ole maailman loppu, tämä on vain yhden teiniromanssin loppu. Yhden rakkaustarinan, joka ei koskaan kunnolla alkanut, surullinen loppu. Loppu jota ei voi muuttaa, loppu johon ei enää palata. Tai tämä voi olla yhden elämän murskaantuminen, unelman romuttuminen. Minulle tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku.